EtusivuVuosia, sävellyksiäUuno KlamiBibliografiaUuno Klami -seuraKuvagalleriaAjankohtaistaLinkitYhteystiedot
 

Uuno Klami ja laulu Kuujärvestä

Maarit Niiniluoto


”Jäin yksin mä kolmesta meistä/jäi kesken laulumme tää;

en lohtua saa säveleistä, ne kesken iäksi jää.

Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu,

Kuujärven rannalla karsikkapuu –”


Virolahden Klamilan kirkossa oli aivan hiljaista, ihmiset tuntuivat pidättävän henkeään. Maaliskuinen aurinko paistoi kirkkaana kylmään maahan, jossa lumi väikkyi valkoisena ja suli sieltä täältä.

Olin luennoimassa kummisedästäni Uki Klamista Virolahden kirkossa ja kaipasin valtavasti omaa lapsuuttani ja varhaisempaa nuoruuttani. Uki ja isäni Yrjö Niiniluotoa olivat ikätoverit ja elinikäiset ystävät. Nämä sielun veljet kuolivat molemmat äkillisesti, sydänkohtaukseen 1961 minun ja veljieni ollessa vielä koulussa.

He olivat tutustuneet toisiinsa kolmikymppisinä, 1932, ja samana vuonna vihittiin Uuno Klami ja hänen elämäntoverinsa Toini Nykänen. Nuori äitini tuli kuvioihin vasta jatkosodan aikana, jolloin vanhempani vihittiin. Me kolme lasta synnyimme suurten ikäluokkien myötä elämään elämäämme. Meitä oli kolme sukupolvea saman katon alla. 

Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu, väikkyivät jossain Itä-Karjalassa, unenomaisten näkyjen, sumentuneiden silmien, kipeiden muistojen takana. Niistä oli runoillut 1943 Yrjö Jylhä, joka oli kuollut 1956. Seuraavana vuonna esitettiin suomalaiselle yleisölle Uki Klamin säveltämä laulu, joka oli täynnä tunteita, muistoja, surua ja kaipausta jollekin menneelle, kuolleelle runoilijaveljelle, maisemalle, joka liittyi myös hänen omaan nuoruuteensa.

Stalin oli kuollut 1953, Tuntematon sotilas oli tullut hätkähdyttävänä romaanina ja elokuvana saman vuosikymmenen puolivälissä, Annikki Tähti oli laulanut ensimmäisen, Viipurille omistetun kaipauslaulun Muistatko Monrepos’n 1955, yhtäkkiä kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen sota oli jälleen kaikkien muistoissa ja huulilla. Kun Uuno Klami sävelsi Laulun Kuujärvestä, se herätti suurta huomiota sodanjälkeisessä Suomessa. Se soi kuin Ääniset aallot, silloin kerran.

Olin viisivuotias kun aloin muistaa Klamit. Vähän yli kymmenen vuotta sen jälkeen Uki-setä, vastanimitetty akateemikko, kuoli yhtäkkiä. Välillä tuntuu, että muistan hänestä kaiken, koska istuimme lapset aina mukana kun he olivat meillä. Kuka olisi voinut unohtaa satumaisia hetkiä heidän saaressaan, Kujaholmissa, jolloin Uki avasi venevajan ovet ja soitti lumoavaa, improvisoitua musiikkia, joka kiiri pitkin aurinkoista meren selkää. Sain kuunnella kun olin hiljaa, ja kyyristynyt kuin pieni kissa ovensuuhun.

Salaperäinen säveltäjä, hiljainen, huumorintajuinen, luontoa ja eläimiä palvova, merenkulkija, kalastaja, oli yhtaikaa provinsiaali ja kosmopoliitti. Uki soitti 1920-luvulla mykkäfilmien säestäjänä,1930-luvulla opintojensa ohessa ravintolapianistina.

Hän oli ihminen, joka oli 15-vuotiaana jäänyt Virolahdella kokonaan orvoksi. Kaksi vuotta sen jälkeen Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 1917. Uuno Klami oli 1918 ollut Virolahden suojeluskunnassa ja taistellut valkoisten puolella. Seuraavana vuonna hän oli vapaaehtoisena taistelemassa Viron vapaussodassa 1919. Samana vuonna hän oli vielä Aunuksen-retkellä mutta saapui sieltä likaisena, hiljaisena, alaikäisenä eikä koskaan kertonut tuosta reissusta mitään.

Toisen maailmansodan aikana Uuno Klami, säveltäjä ja taiteilija, oli väestönsuojelutehtävissä ja rintamalla lääkintämiehenä. Hänet kotiutettiin 1942 oman ikäluokkansa mukana eikä Uki koskaan puhunut sotakokemuksistaan.

Eurooppa oli jakautunut, maailma kävi kylmää sotaa, Suomi eli pimeitä öitä, pirssien ääniä, ja ystävien naurua kun he istuivat toistensa luona juomassa kahvia ja grogeja. Yhtäkkiä, kuin alitajunnasta nousseena, kaikui tulevan akateemikon Uuno Klamin Laulu Kuujärvestä, Yrjö Jylhän sanoin, muistona siitä mistä ei puhuta.


”Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu,

siinä mun lauluni taas tukahtuu,

siinä mun silmäni taas sumentuu.”

 

                                                              Julkaistu SOTAINVALIDI-lehdessä 2/2015