EtusivuVuosia, sävellyksiäUuno KlamiBibliografiaUuno Klami -seuraKuvagalleriaAjankohtaistaLinkitYhteystiedot
 

Pianokonsertto Une nuit à Montmartre

Helena Tyrväinen

Pianokonsertto Une nuit à Montmartre (”Yö Montmartrella”) on Uuno Klamin (1900–1961) Pariisin-ajan 1924–1925 päätyö ja hänen ensimmäinen tunnettu orkesterisävellyksensä. Nuoren suomalaisen kotimaiset sävellysopinnot Helsingin Konservatoriossa (nykyisessä Sibelius-Akatemiassa) Erkki Melartinin johdolla sijoittuvat pääosin 1920-luvun alkuvuosiin ja siihen erityiseen ilmapiiriin, joka sävytti kansalaissodan käyneen itsenäisen Suomen varhaisvaiheita. Noihin aikoihin Melartinin sävellysluokassa vallitsi palava kiinnostus aikakauden kansainvälisiä uudistavia pyrkimyksiä kohtaan. Opettaja antoi oppilaittensa yksilöllisille luontumuksille runsaasti tilaa. Klamin kiinnostuksen alueeksi muodostui ranskalainen säveltaide ja sen piirissä erityisesti suuntaus, joka oli kehittänyt värikästä orkesterinkäsittelyä ja inspiroitunut eksoottisista aiheista venäläisten säveltäjien, mm. Rimski-Korsakovin vaikutuspiirissä. Klami kiinnostui myös Stravinskyn uudistajan työstä jo kotimaisen opintojakson aikana. Heti kotimaisten opintojensa päätyttyä hän siirtyi keväällä 1924 Pariisiin. Siellä hän työskenteli vuoden ajan lähinnä itsenäisesti, vaikka tutustui mahdollisesti Maurice Raveliin ja Florent Schmittiin.

”Venäläiset modernistit, kuten Prokofjev ja Stravinsky, uusi espanjalainen musiikki, ravistivat minua niin että tuntui”, Klami kertoi Pariisin-ajastaan. On yhtä merkittävää, että säveltäjä avautui kansainvälisen musiikkikeskuksen sodanjälkeiselle antiromantiikalle. Hän huomautti pariisilaisen yleisön sairastavan ”uudenjanoamistautia” — tästä nähdään hänen oivaltaneen pariisilaisen succès de scandalen, ”skandaalimenestyksen” psykologisen mekanismin. Sitä hän sovelsi sittemmin menestyksellisesti suomalaisiin olosuhteisiin, ensimmäisen kerran pianokonsertossa Une nuit à Montmartre. Kantaesityksen yleisö koki Klamin syyskuussa 1928 järjestämän ensimmäisen sävellyskonsertin yhteydessä shokeeraaviksi varsinkin teoksen jazz-vaikutteet, jotka olivat suomalaisittain ja eurooppalaisittainkin taidemusiikin yhteydessä melko uusia. Epäilemättä juuri niiden perusteella Helsingin kaupunginorkesterin intendentti, pietarilaissyntyinen säveltäjä Ernest Pingoud antoi teokselle sen nykyisin tunnetun otsikon. Eräät Helsingin kaupunginorkesterin muusikot halusivat harjoitusvaiheessa jättää provosoivaksi kokemansa konserton esittämättä. Klami sai onnellisesti päättyneen välienselvittelyn jälkeen skandaalimenestyksensä.

Uuno Klamin pianokonsertolla Une nuit à Montmartre on erityinen asemansa suomalaisen taidemusiikin niin sanotun 1920-luvun modernismin piirissä. Jazz-vaikutteistaan huolimatta Klamin ensimmäinen pianokonsertto on kirjoitettu perinteiselle sinfoniaorkesterille. Klassis-romanttisesta konserttotyypistä periytyvä kolmiosaisuus on attacca-siirtymin hämärretty, mutta sen peruselementit ovat näkyvissä. Stravinskyn Sacre du printempsin mieleen tuovia maagis-primitivistisiä korostuksia ja ravelilaista nostalgiaa sekoittava ensimmäinen osa Grave on vakava, suorastaan ylevä konserton avaus. Sen sijaan säveltäjä rikkoo hidasta osaa perinteisesti koskevaa henkilökohtaisen tilityksen normia vastaan jo liittämällä toiseen osaan epäylevän esitysohjeen Rythme las et nerveux d'une Valse Boston (”Bostonvalssin raukeassa ja hermoherkässä rytmissä”). Osassa viittaavat jazziin saksofonin käyttö solistisena soittimena ja sille kirjoitetut glissandot, sentimentaalisten melodioiden uskominen soolotrumpetille sekä trumpetin pärisevät vibratotehot ja sordinoiminen. Pelkästään osan raukea aistillisuus lienee ollut kantaesityksen ajankohtana Sibeliuksen sinfonioiden henkisiä arvoja vaalineelle kulttuuri-Suomelle vaikea pala. Dekadentin tunnelmakuvan vastapainona toimii viimeisen osan, Ronden suoraviivainen antiromantiikka. Piano-osuuden ragtimeen viittaava synkopoiva rytmiikka ja Prokofjevilta tuttu kuiva martellato-tyyli saavat vastavoimakseen orkestraalisen ilotulituksen, jossa Klami mahdollisesti Stravinskyn Petrushkankin innoittamana näyttää ensi kerran orkesterivirtuoosin leijonankynsiään.

© Helena Tyrväinen